30/07/2015

Ärsyke

Nykymaailmassa, jossa ihmiset tuntuvat vain tyhmentyvän ja puhelimien viisastuvan, koen hyvin usein sellaisia hetkiä jolloin haluaisin vain pois. Pois kaikesta "sivistyksestä". Luonnon helmaan, elämään elämää ilman turhia ärsykkeitä. Elektronisuus aiheuttaa minulle päänsärkyä. Jatkuva "paikalla" oleminen stressiä. Puhelin piippaa taukoamatta ja yhtäkkiä huomaan että olen maannut tässä samassa paikkaa puhelinta selaten jo monta tuntia putkeen. Kadotan ajantajun. Näen siinä ajassa paljon asioita joita en oikeasti haluaisi nähdä, joista en tule hyötymään mitään oikeassa elämässäni. Ja se ahdistaa minua, koska tuntuu että olen ehtinyt menettää paljon.

Vakavasti harkitsin heittäväni älypuhelimeni pois ja hankkivani takaisin puhelimen joka osaa ehkä juuri ja juuri soittaa ja lähettää tekstiviestin. Katson läpi kaikkia mahdollisia puhelinliittymiä jotka eivät sisällä nettiä ja huomaan, että se tulisi vain minulle kalliimmaksi jos en omista rajatonta nettiä myös puhelimessani. Ahdistun hieman lisää. Se on oletus, että omistat nettiyhteyden jatkuvasti ja täten olet jatkuvasti "online". 

Oletettavaa on myös se, että omistat ainakin Facebookin. Oletus siitä on edennyt niin pitkälle, että esimerkiksi monet tärkeät työ/kouluasiat tai vastaavat pystyt tavoittamaan vain sen kautta. Muut sosiaaliset mediat ovat sitten toki plussaa. Parasta on jos löydyt jokaiselta suositulta some-sivustolta.
Näin nykynuoren näkökulmasta ja nykynuorien puolesta puhujana voisin jopa mennä sanomaan, että jos et omista yhtäkään sosiaalista mediaa, ei sinun olemassaoloakaan muisteta.

Kaikki on tehty liian helpoksi, liian helposti tavoiteltavaksi. Ihmiset unohtavat nostaa katseensa ja nähdä oikean todellisuuden edessään. Tunnen hieman pelkoa siitä kuinka pitkälle elektronisten laitteiden äly voi kehittyä. Ja millaisiksi ihmiset kehittyvät sen myötä.

Sitten huomaan, että olen koukussa eikä tätä pääse pakenemaan vaikka haluaisi.

06/07/2015

Huono itsetunto

Se kaikki alkoi aikalailla mun kohdalla kutosluokalla, kun aloin kulkea vähän eri polkua muihin luokkalaisiini verrattuna. En väitä etteikö kukaan muu luokkalaisistani olisi myöskin huomannut olevansa jokseekin erilainen tavalla tai toisella, mutta ainakaan ulkonäön perusteella se ei välittynyt niin voimakkaasti kuten omalla kohdallani. Kuljin aina ylpeästi se sama Tokio Hotel huppari päällä pitkin koulun käytäviä, etutukka silmillä, silloin löysin ensimmäistä kertaa emo-tyylin ja siitä lumouteena yritin myös vähän epätoivoisin tuloksin tavoitella sitä mutta toisaalta, mitä 12-vuotiaalta voi odottaa?
Tuolta ajalta jäi mieleen, eräs kerta tunnin jälkeen menin juoma-automaatille taas se sama Tokio Hotel huppari päällä hörppäämään vettä, kun pari poikaa kävelee ohitseni ja huutaa huppariini viitattuna "hyi joku Tokio Hotel" tai jotain vastaavaa ja nauraa vielä päälle. Se kyllä tuntui sisimmässä, kun bändi kuitenkin vielä kaiken lisäksi oli niin tärkeä mulle. Veikkaan että ainakin pari päivää sen kommentin jälkeen en pukeutunut tuohon rakkaaseen huppariini.

Kutosluokan päätyttyä, seiskaluokan alettua tyylini muuttui aika rajusti, kun löysin tämän pissis-tyylin, siis sen kunnon vuoden 2008-2009 galtsulissutyylin. Hiukset näytti vaaleanruskealta harakanpesältä, Anttilasta tarttui mukaan jotain halpaa itseruskettavaa joka muutti ihon oranssiksi, valkoiset lokinpaskat silmäkulmissa tietty. Puhumattakaan nudehuulista. Vaatetus sellaista ginan tiukka pinkki toppi - mustat farkkulegginsit luokkaa. Leopardikuvio oli kans aika jees.
Ja taas koin olevani jokseekin erilainen. Luokkakuvassa hohdin oranssinvärisenä kun muut olivat kalpeita. Ja "normaaleja". Onko normaalia tyyliä edes olemassa? Kai sellaisen omaavia voi kutsua sitten niitä, jotka eivät yritä mitenkään erottua joukosta. Eivät ole juurikaan intohimoisesti kiinnostuneita jostain tietystä tyylistä ja halua toteuttaa sitä.

Sellainen mä olin sitten, "normaali", muistaakseni seiskaluokan lopulla ja kasiluokan alkuvaiheessa. Kun erilaisuus alkoi ahdistaa, pyrin neutraalimpaan tyyliin - ei joukosta erottumiseen. Olin vain yksi muiden joukossa ja mulla oli hetken turvallinen olo.

Siitä mä voin olla iloinen, että vältyin koulukiusaamiselta. Ainakaan mulle koskaan ei kukaan päin naamaa tullut sanomaan mitään tai muutenkaan osoittanut sellaisia merkkejä että kiusaisi mua. Toki selän takana puhuminen on sitten juttu erikseen, mutta se nyt tänäkin päivänä ja tässä iässä on niin sellainen juttu että yleensä siltä ei joidenkin ihmisten kohdalla voi vaan välttyä, harmikseen.

Mutta vaikkei mua kiusattu, silti pelkäsin että joku niin tekisi. Ikään kuin varmistin ettei niin tulisi tapahtumaan, joten tuolloin "normaalina" aikanani yritin vain sulautua joukkoon enkä tuonut itseäni esille sellaisena kuin oikeasti olen. Tuohon aikaan kaappifanitin Tokio Hotelia, haaveilin edelleen emoscene-tyylistä ja gyaru-tyyliäkin ihannoin jossain vaiheessa kovasti.

Kasiluokan lopulla silloisen parhaan ystäväni kannustamana uskalsin sitten taas tuoda itseäni esille, värjättiin mun hiukset mustaksi ja leikattiin taas etuhiukset jotka tällä kertaa sojotti hiuslakan voimalla tikkusuorana sivulla ja koko muukin tukka hiuslakassa ja rankasti tupeerattu kuten scenessä kuuluukin. Ostin Cybershopista scenehtäviä vaatteita ja taas toteutin itseäni. Olin iloinen. Ellei mulla olisi ollut tätä parasta ystävää joka oli kiinnostunut samasta tyylistä ja olisi kannustanut mua, olisin varmaan edelleen jatkanut sillä neutraalilla linjalla.

Ysillä sceneys sinänsä jatkui, se vain sai nyt enemmän rokahtavampia elementtejä itseensä. Tummanpunainen tukka, vahvemmat meikit, niittejä ja pitsikuvioisia sukkahousuja.


Koko yläasteen ajan, kaikkien tyylisekoilujen ja itsensä etsimisen seassa, itkin iltaisin sängyssä miten vihaan itseäni, miten en voi olla se kuka olen, miten en koskaan tule olemaan tarpeeksi hyvä, tarpeeksi kaunis. Joskus jätin menemättä aamuisin kouluun, koska en saanut omasta mielestäni laitettua itseäni tarpeeksi nätiksi että voisin mennä ihmisten ilmoille.

Se oli se epävarmuus. Se oli se epätoivo. Se oli se huono itsetunto.

Se näkyi myös mun luonteessa, olin se luokan ujo, hiljainen tyttö, joka puhui vain niille joille uskalsi ja pelkäsi kuollakseen luokan edessä pidettäviä esityksiä.



Sitä helvettiä kesti ainakin sen kuusi vuotta. Voisin sanoa, että vasta viime vuonna löysin sen rauhan täysin. Rauhan itseni kanssa. Itseni hyväksymisen. Itseni rakastamisen. Itsevarmuuden.

Nykyään, mulla pyörii tämä ajatus päässä "elät täällä loppujen lopuksi vain itseäsi varten, elä sen mukaisesti, älä välitä muiden mielipiteistä". 
Ja mä niin toivon, että jokainen joka kamppailee edelleen huonon itsetunnon kanssa, joskus myös tajuaa ton faktan ja alkaa elää sen mukaisesti.

Yläaste on sanomattakin selvää sitä pahinta helvettiä, juurikin sitä aikaa jolloin kaikki alkavat etsiä itseänsä ja jolloin jotkut purkaavat sen epävarmuutensa toisten kiusaamiseen pönkittääkseen omaa itsetuntoa.
Sitä helposti jatkuu vielä yläasteen jälkeen, kenties koko loppuelämän joidenkin kohdalla jotka eivät koskaan löydä sitä rauhaa itsensä kanssa.

Siksi mä kirjoitin tän tekstin. Jotta voisin ehkä vaikuttaa. Jos vaikka joku joka omaa sen huonon itsetunnon lukisi tämän ja tajuaisi oppia rakastamaan itseänsä. Se voi viedä aikansa, mutta jos vain joskus tajuaa sen saman kuin mä, "elät täällä loppujen lopuksi vain itseäsi varten, elä sen mukaisesti, älä välitä muiden mielipiteistä", elämästä ja elämisestä tulee niin paljon parempaa.

18/01/2015

VOLT

10926439_922128601133734_7678550240125000809_n 1544497_922128617800399_8256979376071807083_n

Jersey, Mishka // Scarf, Mishka // Leggings, Adidas // Beanie, Long x Mishka

Oops, haven't updated a while here. Please forgive me and here have shitty quality pictures of my yesterday's ootd.